Naisten voimin, naisten puolesta

Kun kaltaiseni nelikymppinen, liberaali kaupunkilainen katsoo Diakonissalaitoksen historiaa, niin laitos näyttäytyy aluksi konservatiivisuuden pesänä – naiset pienipalkkaisessa hoivatyössä ”isän” eli laitoksen miesjohtajan valvovan katseen alla. Mutta kun alkaa perehtyä asiaan ja historian isoon kulkuun, niin katse muuttuu: alkaa ymmärtää, kuinka uusi ja suuri mahdollisuus laitoksen perustamisen myötä syntyi naisille, etenkin työläistaustaisille.
Kuten Helsingin Diakonissalaitoksen juuri julkaistun historiateoksen kirjoittaja Jyrki Paaskoski muistuttaa, laitos ja sen sisarkoti tarjosivat naisille edes jonkinlaisen vaihtoehdon, jonka avulla irrottautua perinteisen sukuyhteisön kontrollin ulkopuolelle. Ylipäänsä koulutuksen saaminen oli naiselle poikkeuksellista. Ura diakonissana oli naiselle mahdollisuus aloittaa oman vakaumuksen ja sisäisen kutsumuksen mukainen toiminta.
Tämä heijasteli koko yhteiskunnan muutoksia, kun 1800-luvun lopussa alettiin etsiä naisen paikkaa teollistuvassa yhteiskunnassa.

Sitä paitsi pelkästään se oli uutta, että apu keskittyi naisiin ja lapsiin. Heitä laitoksen ensimmäinen johtaja Amanda Cajander etsi täyteen ahdetuista vuokrakasarmeista 1860-luvulla. Myös Diakonissalaitoksen sairaala oli alkuvuosinaan tarkoitettu vain naisille ja heidän lapsilleen. Siellä työskenteli myös Pohjoismaiden ensimmäinen laillistettu naislääkäri Rosina Heikel – miehiä hän ei tietysti saanut edes hoitaa.
Sisaryhteisö on muuttunut 150 vuodessa sosiaali- ja terveyspalveluja tarjoavaksi yhteiskunnalliseksi konserniksi, joka työllistää toistatuhatta ihmistä. Edelleen Diakonissalaitoksen johtoryhmän kymmenestä jäsenestä seitsemän on naisia. Hallituksen puheenjohtajana toimii hallitusammattilainen Maija-Liisa Friman ja valtuuskuntaa johtaa piispa Irja Askola.

Riku Siivonen
Päätoimittaja