Munkkisaaren turvapaikanhakijat

Kirjailija Anja Snellman veti lukupiiriä narkomaaneille. Sen kautta hän tajusi, että kun korvaushoidossa oleva narkomaani yrittää kotoutua uudestaan yhteiskuntaamme, hän on kuin maahanmuuttaja: pelätty, ihmetelty, syytetty. Joku ihan toinen kuin me.

Teksti > Anja Snellman
Kuvitus > Marko Turunen 

Kaikki alkaa siitä, kun kiertelen Munkkisaaren korvaushoitoklinikalla tutustumassa eri osastojen hoito- ja kuntoutustyöhön. Minut on tänne kutsunut Diakonissalaitoksen kehitysyksikkö, joka on koonnut eri alojen ihmisiä aivoriiheilemään diakoniatyön tulevaisuudesta. Olen tuolloin psykoterapiaopintojeni puolivälissä, kaksi vuotta takana ja saman verran edessä. Pohdin niihin aikoihin päättötyölleni aihetta ja olen pyöritellyt mielessäni jotain mediaan ja traumaan liittyvää. Ajatuksena, että altistuminen massiiviselle julkisuudelle voi aiheuttaa samanlaisia post-traumaattisia stressireaktioita kuin mikä tahansa väkivaltainen kokemus. Suunnittelen haastateltavikseni Arja Alhoa, Matti Vanhasta ja Johanna Tukiaista. Mediatrauma on tutkimaton alue niin mediatutkimuksen kuin psykologiankin puolella.
Mutta kävi aivan toisin. Munkkisaaren toimintakeskuksen silloinen ylilääkäri Pekka Tuomola näyttää tutustumiskierroksemme päätteeksi kolmoskerroksen palvelukeskuksen, suonensisäisiä huumeita käyttävien hiv-positiivisten korvaushoitolaisten tilat. Tuomola jututtaa lounastarjoilua odottelevia asiakkaita.
Monin tavoin vaikuttavan kierroksen lopuksi istahdan lounaalle asiakkaiden sekaan – ja kas, minua ei puhuttele Pekka Tuomola, vaan jokin vielä suurempi: universumi! Muutaman viikon kuluttua aloitan työharjoitteluni Munkkisaaressa. Minulla on missio, ja lopputyölläni uusi aihe ja nimi: Romuna vai roinassa? Ratkaisukeskeinen psykoterapia kaksoisdiagnoosin saaneiden korvaushoitoasiakkaiden hoidossa. Kaksoisdiagnoosi tarkoittaa tilannetta, jossa henkilöllä on samanaikaisesti sekä päihdeongelma että jokin mielenterveyden häiriö, joka ei ole välittömästi päihteen aiheuttama.
Kaksoisdiagnoosit ovat yleisiä. Alkoholiongelmaisista vajaalla puolella on jossain elämänsä vaiheessa jokin päihteistä riippumaton psykiatrinen häiriö. Huumeidenkäyttäjillä luku on vielä suurempi. Yleisyyttä voidaan tarkastella myös toisin päin. Noin kolmasosalla psykiatrisia häiriöitä potevista on jossain vaiheessa myös päihdeongelma.

Munkkisaari_koko

Suomalainen hoitojärjestelmä on rakenteeltaan jäykän kaksijakoinen: päihdeongelmia hoidetaan sosiaalitoimessa ja muita mielenterveysongelmia terveydenhuollossa. Tämä splitti johtaa vain jompaankumpaan hoitoon painottumisen. Päihdehuollossa työskentelevien joukossa ei ole liikaa psykologeja tai psykoterapeutteja; vastaavasti mielenterveyspuolella ei ole välttämättä kokemusta päihteenkäyttäjistä, varsinkaan opioidiriippuvaisista.
Saranapuolen kulkija kun olen aina ollut, haluan kyseenalaistaa päihde- ja mielenterveyspalveluissa vallalla olevan joko tai -käytännön. Lähden ajatuksesta, että päihdehäiriö on mielenterveyden häiriö ja voi aiheuttaa samanlaisia oireita kuin mikä tahansa muu mielenterveyshäiriö. Toisaalta päihteidenkäytön alku liittyy useimmilla käyttäjillä mielenterveyshäiriön hoitamiseen, ahdistuksen lieventämiseen tai masennuksen helpottamiseen – ylipäänsä mielialojen tasoittamiseen.
Haluan todistaa että päihdeasiakkaat hyötyvät psykososiaalisesta tuesta, terapeuttisista tapaamisista, vaikka ovat vielä korvaushoidossa ja välillä käyttävät oheistuotteina bentsojakin.
Valtaan ja sisustan itselleni yksityishuoneen Munkkisaaren toisesta kerroksesta ja laitan talon kaikille ilmoitustauluille lapun: halukkaille on syksystä alkaen tarjolla ratkaisukeskeistä keskusteluterapiaa.
Päätän aloittaa asiakkaisiin tutustumisen ja asiaani tutustuttamisen vähitellen. Siedätän, yhtä lailla itseäni kuin talon väkeä. Kiertelen Munkkisaaren kaikissa kerroksissa ja tapaan asiakkaita, istuskelen pöytiin ja huikkailen oviensuusta kuntosaliin ja ruokalaan, jään katselemaan biljardinpeluuta ja hengailen röökihuoneen liepeillä. Kerron, kuka olen ja mitä varten olen ilmestynyt taloon. Vastaanotto on huvittuneen utelias, hilpeän kyyninen ja kylmän negatiivinen. Saan selittää moneen kertaan, mitä ratkaisukeskeinen psykoterapia on.
”Ratkaisetsä mun kaikki ongelmat?”
”Sano mulle, oonksmä enemmän romuna vai roinassa?”
Jututan myös hoitohenkilökuntaa, joka myöntää auliisti, että psykososiaalinen tuki on talossa minimaalista, ja perustuu pitkälti asiakkaiden keskinäiseen vertaistukeen. Kuulen myös alituisesta kiireestä, henkilökunnan väsymisestä, lisäkäsien tarpeesta, voimattomuuden tunteista pääkaupungin muuttuvan huumekulttuurin – muuntohuumeiden tulon ja siitä seuranneiden kuolemantapausten – vellonnassa.

Eräänä päivänä Made in HDL -projektin parissa työskennellyt osastonhoitaja ja kulttuurikoordinaattori Taina Hirvonen koputtaa oveeni ja kysyy, lähtisinkö vetämään Munkkisaaren asiakkaille terapian ohella jotain kirjoittamiseen liittyvää kulttuuritoimintaa. Seuraavan viikon torstaina kannan Munkkisaareen neljä muovisäkillistä kirjoja kotoani ja järjestelen ne talon eri kerrosten kirjahyllyihin. Maanittelen Munkkisaaren ensimmäisen kerroksen asiakkaat pitkän pöydän ääreen ja kerron, että alan vetää torstaisin kirjallisuus- ja kirjoittajapiiriä, jonka nimeksi tulee Munkkisaaren Lukupiiri.
”No hyvä, että säkin Anja alat vihdoin vetää jotain!”
Kerron, että lukupiirissä juttelemme kirjoista, kielestä ja kirjoittamisesta, kerromme tarinoita ja että alamme rustailla yhdessä tekstejä, runoja ja laulunsanoituksia.
”Mekö kirjoitettais runoja? Omia biisejä?”
Munkkisaaren Lukupiiristä tulee suosittu. Vakiporukka odottelee minua torstaisin lääkkeenjaon jälkeen pitkän pöydän ääressä. Monilla on kirja edessään, he ovat alkaneet lukea tuomiani teoksia. Jotkut ovat jo kirjoittaneet omia tekstejä ja antavat niitä minulle luettavaksi.
Terapia-asiakkaitakin alkaa tulla useita päivässä. Suurin osa on hyvin motivoituneita ja kiinnittyy syntyvään hoitosuhteeseen. Munkkisaaren Lukupiiri laajenee pian myös muihin kerroksiin. Kuulen lisää tarinoita, kirjoitan niitä pyynnöstä muistiin, saan nippukaupalla runoja ja biisinsanoituksia.
Mieheni Jukka alkaa vetää Munkkisaaressa bänditoimintaa, joka tulee tarpeeseen: bändi alkaa oitis säveltää lukupiirimme tekstejä.
Saan kuulla ja lukea tarinoita asunnottomuudesta, vankilakierteestä ja melkein-yliannoksista. Näen arkuutta, epäluuloisuutta, häpeää, moninkertaista toiseutta, syyllisyyttä, pelkoja, itsetuhoisuutta ja syvään juurtunutta toivottomuutta. Tulen tietoiseksi erilaisista vaihtoehtoelämäntavoista, anarkistisista ”systeemistä irti”-malleista ja katkeruudesta paskayhteiskuntaa kohtaan.
Suurimpaan osaan asiakkaista on niitattu läjäpäin erilaisia diagnooseja jo lapsuudesta saakka, useimmiten adhd:ta, masennusta ja persoonallisuushäiriöitä. Joillakin on muistikuvia lastenpsykiatrin tai nuorisopsykiatrin tapaamisista vuosien takaa. Kokemusta kuulluksi tulemisesta heillä ei ole. Vaikka Munkkisaaressa on virallisesti olemassa omahoitajasysteemi, harva on kuitenkaan jaksanut tavata säännöllisesti omaa hoitajaansa.

Kirjoitan pieneen mustaan muistikirjaani, että näen Munkkisaaressa 1990-luvun alun laman ylisukupolviset seuraukset. Tapaan asiakkaita joiden vanhemmat, sisarukset, lapset ja lastenlapset ovat korvaushoidossa, muutamat heistä samassa talossa, eri kerroksissa.
Tajuan pikku hiljaa tekeväni töitä yhdenlaisten maahanmuuttajien, turvapaikanhakijoiden kanssa. Normielämään, siviiliin, palaamiseksi pitkäaikaisopioidiriippuvaisen korvaushoitolaisen on kotouduttava: opittava päihteettömän maailman kieli, tavat ja kulttuuri.
Nyttemmin kun luennoin päihdetyön opiskelijoille, kysyn usein: oletko tullut ajatelleeksi, että se on myös kielen ja kulttuurin, antropologian opiskelua? Pohdiskelen tätä antropologista – ehkä voisi puhua sanataideterapeuttisesta – näkökulmaa Munkkisaaressa niin paljon, että alan päättötyöni ohella kirjoittaa toistakin tutkimusta nimeltä ”Roinan kieli ja kaman murteet: kieli, dialogi ja heimokulttuuri korvaushoitoasiakkaiden kanssa työskentelyssä.”
Samalla alamme Munkkisaaren Lukupiirissä kerätä aineistoa Suomi-nisti-suomi-sanakirjaan. Hauskempia hetkiä kuin asiakkaiden kanssa sanastonkeruu saan elämästäni hakea.

Vuoden 2015 tammikuussa tapahtuu kaksi merkittävää asiaa. Päättötyöni hyväksytään ja valmistun ratkaisukeskeisen psykoterapian opinnoistani. Kaksoisdiagnoosia käsittelevä työni herättää sen verran kiinnostusta, että saan oitis useita tilauksia erilaisiin päihdeseminaareihin luennoimaan kaksoisdiagnoosista ja päihdeasiakkaiden terapiasta.
Tammikuussa 2015 julkaistaan myös Munkkisaaren Saranabändin oma levy Piikki lihassa. Levy on kansikuvaa ja grafiikkaa myöten asiakkaitten tekemä. Paikalla julkkaribileissä Tavastian SemiFinal-klubilla on Munkkisaaren asiakkaiden ja henkilökunnan ohella paljon omaisia ja ystäviä. Moni katsoo läheistään uusin silmin – niin lavalla kuin yleisön joukossa.
Vuotta myöhemmin, joulukuun lopulla 2015 Sarana-bändi keikkailee Munkkisaaressa viimeisen kerran, kun vietetään toimintakeskuksen lopettajaisia. Olo on haikea, mutta työt jatkuvat, Suomi-nisti-suomi-sanakirja täydentyy ja ihka uusi bändi nimeltä Gandhi on syntynyt, ja soittaa jo sekin läksiäisissä:

Balun Balun, hakkaan laituria /
Balun Balun, sattuu kylkiin /
Balun Balun, törmään murtajaan /
Balun Balun, pää tää räjähtää. /
Kaipaan lepuuttajaa, ootan kylkisuojaa /
ootan majakkaa, kaipaan laituria /
kaipaan kauneutta, ootan eheyttäjää.

 

suomi-nisti

suoneen = putkeen, ränniin
ohiveto, kavallus = syyhky
epäluotettava, vasikoija = käärme
lainata rahaa = skriitaa
olla velkaa = olla skriitaa
ostaa velaksi = ottaa nauhalle

 

nisti-suomi

töötit = ruiskulla suoneen ladattava annos
klikit, klikata = heroiinin, amfetamiinin tai vesiliuoksen kuumentaminen lusikassa
noijat = amfetamiinivalvomisesta seuraava olotila, epäluuloisuus, paranoia
väsätä = valmistaa annosseos
nyt on sihkoo = onpa erityisen hyvää kamaa
suno, piri, spiidi = amfetamiini ja senkaltaiset
pommi / pommittaa = paperiin kääritty amfetamiiniannos