Mauttomasti maailmanparannuksesta

Kirjoittaessani Suomen kehityspoliittista ohjelmaa vuonna 2011 luin suurlähettiläs Matti Kääriäisen haastattelun Apu-lehdestä. Vasta skandaalinhakuisen artikkelin viimeisestä kappaleesta löytyi varsinainen asia: laiton pääomapako ja etelän maita sorsivat kauppasopimukset ovat Kääriäisen mielestä niin isoja ongelmia, että kehitysapu ei riitä, vaan maailmanjärjestelmä olisi muutettava.

Muistan miettineeni, että uuden laaja-alaisen kehityspoliittisen ohjelman toteuttaminen saattaa jopa onnistua, jos kokenut suurlähettiläskin ajattelee näin.

Siksi pettymykseni oli melkoinen, kun luin Matin uuden kirjan Kehitysavun kirous. Se toistaa samaa kaavaa kuin lehtijuttu. Kirja sekoittaa kriittisen keskustelun ihmiskunnalle elintärkeistä kysymyksistä soppaan, joka koostuu juoruista, henkilökohtaisista pettymyksistä ja vanhoista anekdooteista.

Kirjan saamissa kommenteissa on toistunut ajatus, jonka mukaan on ”hyvä että puhutaan”. Minusta ei. Minusta on huono asia, että tärkeästä maailmanpoliittisesta yhteistyömuodosta puhutaan tällä tyylillä.

Kehitysapukeskustelussa alatyylisyys on yleinen ja myyvä lajityyppi. Siihen kuuluvasta ristiriitaisesta yleistämisestä kärsivät raskaimmin ne etelän ihmiset, joille ei tässäkään kirjassa anneta edes puheenvuoroa.

Jos kriittinen keskustelu kehitysavusta kiinnostaa, suosittelen Maailmantalouden tekijät -verkkosivustoa. Siellä kirjoitetaan samoista asioista, mutta ilman että joutuu lukiessaan tuntemaan myötähäpeää.

Iina Soiri

Matti Kääriäinen: Kehitysavun kirous. Into 2015.