Maan suola – vai maailman peili?

Tämä kysymys oli useita vuosia sitten Kirkon nuorisopäivien otsakkeena. Jostain syystä nämä sanat ovat säilyneet muistissani, ja niiden muotoilu antaa yhä pohdittavaa.
Otsakkeen pitäisi olla muodossa ”Maan suola ja maailman valo”. Nuorisopäivien teemahan viittaa Jeesuksen sanoihin hänen opettaessaan opetuslapsiaan: ”Te olette maan suola, mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään; se heitetään menemään. . . Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä.” (Matt. 5:13–14)

Maan suolana ja maailman valona olemisen pitäisi olla maailmanlaajuisen kirkon ja myös diakonian tunnusmerkki. Halusivatko Kirkon nuorisopäiville kutsuvat provosoida vai asettaa kyseenalaiseksi? Onko kirkko vain maailman peili? Onko se kadottanut identiteettinsä? Kun monet asiat, joita kirkossa ja diakoniassa nykyään tapahtuu, antavat aihetta otsikoihin ja kannanottoihin, nämä sanat tulevat jälleen ajankohtaisiksi.
Mitä merkitsee suolana ja valona oleminen maailmassa, jonka tulevaisuus asevarusteluineen ja ympäristötuhoineen näyttää yhä synkemmältä – maailmassa, jossa hienoista teknisistä innovaatioista tulee vihapuheen alusta ja jossa kirkollinen keskustelu keskittyy usein siihen, kuka oppikysymyksissä on oikeassa, kuka väärässä? Voisiko diakonian vastaus silloin olla rohkeasti sanojen taakse näkeminen? Ihmisen näkeminen. Sen sanominen rohkeasti, että kirkko ei ole mielipideyhteisö, vaan haavoitettujen yhteisö.

Joulu lähestyy, viimeinen jouluni tässä virassa. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut palvella organisaatiossa, jolle tärkeintä on lähimmäinen ja joka on osannut ja uskaltanut uudistaa toimintaansa samalla kun se on arvostanut omaa historiaansa. Diakonissalaitos ei ole vain suolana ja valona pimenevässä maailmassa. Se on myös maailman peili. Kun me valmistamme tilaa pakolaisille tai kodittomille, näytämme samalla, mitä sota, epäoikeudenmukaisuus ja inhimillinen vajavuutemme voi aiheuttaa. Kun katsomme peiliin, voimme tunnistaa omat kasvomme. Me olemme tavalla tai toisella osallisia maailman hätään. Ja me kaikki olemme kutsuttuja osallistumaan sen lievittämiseen.

Aloitimme juhlavuotemme sytyttämällä 150 pientä lyhtyä Diakonissalaitoksen pihalla. Se oli teko, joka symbolisoi valon merkitystä pimeydessä. Päätämme juhlavuotemme kiitollisuuden juhlamessulla sunnuntaina 17. joulukuuta, Diakonissalaitoksen syntymäpäivänä. Silloin laulamme saman virren, joka laulettiin 150 vuotta sitten: ”Nyt silmäni mä nostan taas ylös mäkihin. Saan avun armaan sieltä ja valon kaunihin.”
Valon – Jumala lähettää valonsa: vastasyntyneen lapsen hahmossa Hän antaa joulun valon virrata pimeään maailmaamme. Meidän tehtävämme on viedä sitä eteenpäin. Diakonian valoa, sitä valoa, joka syntyy yhteydestä joka kantaa, arvopohjasta joka kestää ja halusta palvella lähimmäistä. Siten voimme olla maan suola ja maailman valo.
Siunattua, valoisaa ja lämmintä joulun aikaa toivottaen.

Karin Strandberg
Johtava diakonissa