Laupeudentyötä bisneksen voimalla

Diakonissalaitos nousi yhden naisen suojista konserniksi ja etsii alati suuntaansa.

Teksti > Piia Leino    Kuvat > HDL arkisto

Hotelli Aurora rakennettiin Alppikadun kortteliin. Potilaiden omaisille alun perin ajateltu hotelli toimi käytännössä turistihotellina.

Saako kristilliseen lähimmäisenrakkauteen perustuva laitos sijoittaa squash-halleihin? Entä kylpylään? Tällaiset kysymykset tulivat ajankohtaisiksi 1970-luvulla, kun Helsingin Diakonissalaitoksen säätiön varoille etsittiin tuottavia sijoituskohteita.

Laitos oli tuolloin toiminut jo yli sata vuotta ja yleensä ongelmana oli ollut varojen puute, ei niiden sijoittaminen. Nyt laitoksen johdon ostoslistalla oli muun muassa taloja työsuhdeasunnoiksi sekä squash- ja teollisuushalleja. Kylpyläbisnes jäi lopulta kokeilematta korkean hintapyynnön ja laitoksen profiiliin sopimattomuuden vuoksi.

Yhtä kaikki osa laitoksen henkilökunnasta epäili, että aate oli jäänyt rahan kilinän alle. Diakonissojen etuja valvonut johtajatar Gunnel Stenbäck antoi johdolle sapiskaa säätiön hallituksen kokouksessa tammikuussa 1974. Hän ihmetteli muun muassa potilashotelliksi rakennettua Auroraa, joka toimi lähinnä turistihotellina ja ihmetteli, miksei hätää kärsiviä enää auteta.

Johtaja Matti Ojala puolusti säätiön hallituksen linjaa. Hän katsoi diakonian ja liiketoiminnan edellyttävän toinen toistaan, koska valtiovalta ei tukenut yksityistä säätiötä verovaroin.

Dosentti Jyrki Paaskosken mukaan bisneksen ja arvojen välinen ristiriita oli 1970-luvulla laitoksella melko selvä. Hyvinvointivaltion vahvistuessa hädänalaisimmat eivät enää olleet tuberkuloosin riuduttamia lapsiperheitä vaan esimerkiksi asunnottomia alkoholisteja, joiden hoivaaminen herätti ristiriitaisia tunteita.

”Taustalla keskustelussa oli suuri sosialismin pelko: Ei voitu lähteä hyvinvointivaltion kelkkaan mukaan ja huolehtia kaikista hädänalaisista. Vanhainkodit, lastenkodit ja sairaanhoito koettiin kuitenkin tärkeiksi. Myös sairaanhoitokoulutus oli identiteettikysymys, koska sitä oli tehty alusta asti eikä sairaala toiminut ilman sitoutunutta työvoimaa”, Paaskoski sanoo.

Diakonissalaitos osti vuonna 1980 Lauttasaaren Tutkimuskeskuksen, jonka avulla laitos pääsi työterveysliiketoiminnan aallonharjalle.

Diakonissalaitoksen alkuaikoina jopa kolme neljäsosaa sen vuosittaisista tuloista tuli suurimmalta tukijalta Aurora Karamzinilta. Karamzin onnistui hankkimaan myös muita tukijoita Venäjältä ja Helsingin säätyläisistä.

Laitoksen varallisuus kertyi pikkuhiljaa diakonissojen ja muun henkilökunnan omistautuneen työn, lahjoitusten ja onnistuneiden sijoitusten kautta. 1970- ja 1980-luvuilla tuo omaisuus paisui ripeää vauhtia. Erityisen merkittävää tässä oli se, että laitos onnistui pääsemään työterveysliiketoiminnan kasvun aallonharjalle. Lauttasaaren Tutkimuskeskus LATU:n osto toi kerralla laitokselle viisi terveysasemaa ja tuottoisaa laboratorioliiketoimintaa. LATU:sta muodostui myöhemmin Diacor, johon liitettiin laitoksen sairaala ja omat terveysasemat.

Kova kasvu kesti 1990-luvun lamaan asti. Paaskosken mukaan käänne arvomaailmassa näkyi kuitenkin jo ennen lamaa. Laitos oli aloittanut kaikkein hädänalaisimpien auttajana ja 1980-luvun lopulla tuohon rooliin haluttiin takaisin.

Vuonna 1987 laitoksen johtajana aloittanut Tapani Vuorela vaati tehtävään ryhtymisen ehtona miljoonan markan hankerahaa radikaalidiakoniaa varten. Alkoi hankkeiden aika. Autettavat olivat asunnottomia alkoholisteja, narkomaaneja ja muita vähäosaisia.

”Tätä linjaa on minusta menty johdonmukaisesti. Bisnekset muodostavat perustan, jonka varassa tehdä laupeudentyötä”, Paaskoski sanoo.

Ensimmäisiä projekteja olivat 1980-luvun lopulla Pitäjänmäelle perustettu päihdeongelmaisten päiväkeskus Kyläkirkon Päivätupa ja Maunulan Pakilantien vuokratalojen ongelmia kartoittanut projekti.

Projektien aika jatkuu yhä. Ongelmana on usein rahoituksen epävarmuus. Esimerkiksi Itä-Helsingin syrjäytyneitä vanhuksia auttava Seniori-Vamos aloitettiin Raha-automaattiyhdistyksen tuella ja se on joutunut kokoamaan tulonsa lähes kymmenestä lähteestä.

Tätä nykyä Diakonissalaitos on yksi toimija yhä kovemmin kilpailuilla terveys- ja hoivamarkkinoilla. Kunta- ja palvelurakenneuudistus avasi kuntien palveluntuotannon yleiselle kilpailulle, ja markkinoilla rynnivät nyt myös kansainvälisten pääomasijoittajien omistamat yritykset.

Viime vuodet ovat olleet Diakonissalaitoksen taloudelle takkuisia. Taantuma on saanut kunnat karsimaan palveluiden ostoa ja säätiö on hävinnyt kilpailutuksia.

Vuonna 2014 koko konsernin tulos jäi 3,5 miljoonaa euroa miinukselle ja Diakonissalaitos myi osan aiemmin kokonaan omistamastaan Diacorista LähiTapiolalle.

Muuttuneet markkinat ovat ajaneet laitosta uudistumaan. Diakoniaopisto on yhtiöitetty, samoin kuin hoivapalvelut, Diacorin sairaala- ja työterveystoiminta yhdistetään Terveystaloon.

Paaskosken mukaan tytäryhtiöiden henkilökuntaa on pyritty kouluttamaan niin, että laitoksen arvopohja näkyisi edelleen konsernissa.

”Aate näkyy säätiössä. Muualla konsernissa aatetausta voi hämärtyä, kun Diacorin asema muuttuu.”

Diakonissalaitoksen sairaalan toiminnasta kertova lehti piti esillä sairaalan korkeatasoista osaamista.

Helsingin Diakonissalaitos on erottautunut kilpailijoistaan korostamalla rooliaan yhteiskunnallisena konsernina, jossa voitonjakoa on rajoitettu ja tytär-
yhtiöiden osingoilla kehitetään toimintaa. Diacorilta säätiö sai viime vuonna kaksi miljoonaa euroa osinkoa. Se menee diakoniatyöhön.

Säätiö on perustellut Diacorin ja Terveystalon yhdistymistä tarpeella kasvattaa omistustensa arvoa ja turvata diakoniatyön rahoitus. Liiketoiminnassa on tarkoitus keskittyä entistä enemmän sosiaalipalveluihin.

Talousjohtaja Alisa Yli-Villamon mukaan taloudellinen tilanne on vakaa, mutta haastava. Sote-uudistuksesta odotetaan piristysruisketta.

”Meille avautuu mahdollisuuksia tuottaa palveluita jopa valtakunnallisesti. Sote-ratkaisun viipyminen taas aiheuttaa epävarmuutta”, Yli-Villamo sanoo.

 

Sisarille taskuraha, palkka laitokselle

Epäitsekkäästi ahertavilla sisarilla on ollut valtava rooli Diakonissalaitoksen omaisuuden kartuttamisessa.

Laitos eli pitkään omassa todellisuudessaan, jossa työaikoja ei tunnettu ja sisaret saivat vain taskurahan. Idea oli, että sisar antaa elämänsä hätää kärsivien auttamiseen ja laitos taas pitää sisaresta huolta tämän elämän loppuun asti.

Järjestelmä alkoi natista liitoksissaan sotien aikaan. Kaikki sisaret eivät suostuneet maksamaan laitokselle osaa Puolustusvoimilta saamastaan palkasta – siis korvauksena koulutuksestaan. Sisaret alkoivat ymmärtää, millaista palkkaa he voisivat pätevinä sairaanhoitajina saada. Osa erosi laitoksesta epätasa-arvoiseksi koetun palkkausjärjestelmän vuoksi.

Sodan jälkeen tuli voimaan uusi seurakuntasisarten palkkausjärjestelmä, mutta edelleen viidesosa palkasta pidätettiin laitokselle korvaukseksi opinnoista, terveydenhuollosta ja vanhuuden turvasta. Maksu pieneni asteittain ja asettui vuonna 1953 kymmeneen prosenttiin.

Sisaret olivat käytännössä palveluksessa vuorokauden ympäri ilman varsinaista työaikaa, mikä antoi Diakonissalaitoksen sairaalalle suuren liiketoimintaedun. Sairaala sai pitkään luvan poiketa työaikalain määräyksistä, kunnes vuonna 1952 anomusta ei enää hyväksytty. Sairaalan sisaret siirtyivät kahdeksan tunnin työaikaan ja ensi kertaa historiassa Diakonissalaitoksen korttelissa liikkui runsaasti vapaalla olevia sisaria.    

Kutsumusta ja palvelualttiutta korostava sisarkotijärjestelmä ajautui sotien jälkeen kriisiin, kun monet sisaret alkoivat pitää sitä holhoavana. Sisarkotijärjestelmä hajosikin lopullisesti vuoden 1958 kirkolliskokouksen päätökseen, jonka mukaan kaikilla seurakuntasisarilla oli oikeus kirkon eläkkeeseen.

Sisarkodin hajoamisen taloudelliset seuraukset huolettivat laitoksen johtokuntaa, sillä laitos oli saanut jopa viidenneksen tuloistaan sisarten palkoista. Sisarilta saadun rahan merkitys oli kuitenkin pienentynyt 1950-luvulla ja sitä korvaamaan tuli muita tulonlähteitä kuten Kirkkohallituksen avustukset, valtionapu ja Yhteisvastuukeräyksien tuotot.

 

Lahjoituksena kivitalo, tila ja huviloita

  • Aurora Karamzin oli HDL:n alkuvuosikymmenten merkittävin tukija. Karamzin lahjoitti laitokselle muun muassa Satamakadulla sijainneen Vavulinin kivitalon, jossa laitos toimi 1875–1897.
  • Kamreeri Juho Ennola ja hänen puolisonsa Hildi Ennola lahjoittivat laitokselle Karjalohjalta 12 hehtaarin Heponiemen tilan vuonna 1912. Tilalla pidettiin maksutonta talouskoulua, jossa tytöille opetettiin mm. puutarhatöitä ja karjanhoitoa. Myöhemmin Heponiemi toimi sisarten kesäkotina.
  • 1923 kuollut leskirouva Constance Montgomery teki laitokselle suuren testamenttilahjoituksen, jonka tuotoilla rahoitettiin ainakin Pitäjänmäen lastenkodin toimintaa. Hän tuki tuberkuloottisten lasten hoitoa jo tätä ennen suurilla lahjoituksilla.