Keuhkotauti teki tuhoaan köyhissä perheissä

Röntgentekniikka auttoi taudin nujertamisessa. Diakonissalaitos sai röntgenlaitteen ensimmäisten joukossa. Pitäjänmäen lastenkoti keskittyi tuberkuloosin hoitamiseen.  

Teksti > Piia leino Kuva > HDL arkisto

Pitäjänmäen lastenkodin lapset saamassa valohoitoa, joka oli keskeinen tuberkuloosin hoitomuoto. Valo edistää D-vitamiinin tuotantoa ja D-vitamiinin uskottiin parantavan taudin.

Likaa, kylmyyttä, syöpäläisiä ja lapsia repaleisissa vaatteissa. Pimeän huoneen ainoassa sängyntapaisessa makaa keuhkotautia sairastava äiti. Diakonissa lääkitsee sairaan, antaa ruokaa ja puhtaita vaatteita, lukee sitten perheelle Raamattua ja laulaa virsiä, lupaa tulla seuraavana päivänä uudelleen.

Lopulta kuolema korjaa avustettavan, mutta diakonissan helpotukseksi taivaan valtakunnasta on ehditty puhua.

Tällaiset kuvaukset toistuivat köyhiä auttavien seurakuntadiakonissojen kirjeissä 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Keuhkotaudista eli tuberkuloosista kirjoitettiin paljon, paitsi yleisyyden, myös huomioarvon vuoksi. Sydäntäsärkevät kuvaukset keuhkotautisista lapsista vetosivat lahjoittajiin, mikä auttoi keräämään varoja sairauden vastaiseen työhön.

Keuhkotauti tappoi erityisesti huono-osaisia. Vuonna 1882 valmistui Helsingin ensimmäinen kuolinsyytilasto, jonka mukaan noin neljäsosa vuoden aikana kuolleista oli menehtynyt tuberkuloottisiin sairauksiin. 1900-luvun alussa keuhkotauti oli yhä kansansairaus, jonka kitkemiseen keskittyivät lukuisat järjestöt ja muut tahot, myös Helsingin Diakonissalaitos.

Tuberkuloosin nujertaminen Suomesta vaati pitkän ja sitkeän ponnistelun. Merkittävää roolia kamppailussa näytteli röntgentekniikka. Diakonissalaitoksen sairaala sai ensimmäisen röntgenkoneensa vuonna 1905 eli pian sen jälkeen, kun laite oli otettu käyttöön Helsingin Kirurgisessa sairaalassa.

Luutuberkuloosiin sairastuneita lapsia varten valmistui vuonna 1906 30-paikkainen lastensairaala Diakonissalaitoksen Alppikadun tontin korkeimmalle kohdalle. Se rakennettiin suurelta osin lahjoitusvaroin.

Keukotauti oli usein yksi traaginen osa vähäosaisten perheiden kamppailua äärimmäisen köyhyyden, alkoholiongelmien ja suuren lapsilauman kanssa.

Keuhkotautia sairastavia lapsia ei aina huolittu lastenkoteihin, joten muutamissa Diakonissalaitoksen lastenkodeissa keskityttiin nimenomaan heidän hoitoonsa. Pitäjänmäen lastenkodin perustamisen taustalla oli alun perin huoli ennen kaikkea tuberkuloosia sairastavista lapsista. Lahjoitusvaroilla perustettu lastenkoti aloitti vuonna 1910 huvilassa Sörnäisissä, mutta se siirrettiin pian Pitäjänmäelle, jossa ilman katsottiin olevan puhtaampaa.

Pitäjänmäen lastenkotiin otettiin sekä tuberkuloosia sairastavia lapsia että niitä, joiden lähipiirissä oli havaittu tautia. Hoitojaksot saattoivat kestää jopa kymmenen vuotta. Kaikkein heikoimpia lapsia varten perustettiin laitokseen kotikoulu, jossa saattoi suorittaa kansakoulun oppimäärän.

Pitäjänmäen lastenkotien lapsimäärä kasvoi erityisesti sisällissodan jälkeen ja 1930-luvun pulavuosina. Lasten joukossa oli myös muutamia punaorpoja, joiden tarinat olivat traagisia: isät olivat usein vankileirillä tai jo kuolleet siellä ja äidit kykenemättömiä hoitamaan lapsia esimerkiksi tuberkuloosin takia. Joistain lapsista ei tiedetty muuta kuin nimi, jopa syntymäaika oli hämärän peitossa.

Pelätty spitaali teki uuden tulemisen 1900-luvun alussa

Epämuodostumia aiheuttava spitaali oli Suomessakin pelätty sairaus, joka näytti 1900-luvun alussa kuitenkin jo lähes voitetulta.

Vuosisadan vaihteessa tautia havaittiin yllättäen eri puolilla Suomea, ja keväällä 1900 Lääkintöhallitus kysyi, voisiko Diakonissalaitos hoitaa uuden spitaali- eli leprasairaalan toiminnan aloittamisen. Pahamaineinen tauti haluttiin saada kuriin pikimmiten.

20-paikkainen leprasairaala aloitti toimintansa Sörnäisissä. Ympäristön painostuksesta se jouduttiin kuitenkin siirtämään Helsingin ulkopuolelle. Sairaala muutti Orivedelle entiseen armeijan reservikasarmiin vuonna 1904. Valtion määrärahan turvin toimivaa laitosta johti ensimmäisenä diakonissa Cecilia Blomqvist. Sairaala toimi Orivedellä vuoteen 1953 saakka.

Kuppa piinasi myös lapsia

Ennen penisilliinin keksimistä kuppa eli syfilis oli vaikeasti hoidettava ja yleinen tauti. Vitsauksen katsottiin liittyvän erityisesti prostituutioon, joka oli Helsingissä näkyvä ilmiö.

Kumtähden sairaala, tuttavallisemmin Kuppala, perustettiin vuonna 1905, ja Diakonissalaitos vastasi sen toiminnasta vuoteen 1911. Sairaalassa hoidettiin kupan lisäksi myös muita sukupuolitauteja kuten tippuria ja pehmeää sankkeria. Hoidettavana oli varsinkin prostituoituja, ja hoito saattoi kestää jopa vuosia.

Kuppa saattoi tarttua äidiltä lapselle ja tauti olikin lapsilla melko yleinen. 1800-luvun lopulla lähes kymmenesosa kuppapotilaista oli alle 10-vuotiaita lapsia.

Kuppaongelma saatiin kuriin penisilliinin keksimisen myötä. Penisilliinin käyttö 1950-luvun alusta lähtien mahdollisti kupan hoitamisen riittävän nopeasti.

Lähteet: Jyrki Paaskosken historiikki, Terveyskirjasto, Oiva Turpeinen: Kuppa – kuninkaan ja kerjäläisten vitsaus, Antti Häkkinen: Rahasta vaan ei rakkaudesta. Prostituutio Helsingissä 1867-1939