Isä, rakkaus ja painepesuri

Kontulan eletronisen musiikin festivaalien alueella seisoi jurtta, jonka sisällä puhuttiin Helsingin Diakonissalaitoksen Kontulan D-aseman innostamana rakkaudesta. Toimittaja Oskari Onninen päätyi kertomaan isästään ja Kärcherin painepesurimallista numero 7.

Oskari Onninen, teksti
Miikka Pirinen, kuvat

Isä soitti taas. Monologi oli tavallinen.Hän oli ostanut painepesurin. Vanha oli hajonnut, ja kevät niin pitkällä, että takapihan laatat olisi jo aika pestä.
Malliltaan se oli Kärcher K-7.
Seiska-malli oli huippumalli. Oli ykkönen, kakkonen, vitonen ja vasta sitten tämä seiska, kuulemma. Paineensäätö digitaalisesti kädensijassa ja kaikkea.
Mutta koska se oli alennuksessa, 339 euroa, sen saattoi ostaa, vaikka ovh oli ollut 499 euroa. Ja tietenkin firman kautta sitten, niin alvitkin sai vähennettyä.
Minun piti varmistaa erikseen, että kyseessä oli juuri painepesuri. Viikkoa aiemmin olin kuullut samanlaisen monologin samanmerkkisestä sähkömopista, mutta koska se oli parisataa euroa halvempi, havaitsin sekaannuksen vaaran.
Mitään uutta puhelussa ei ollut. Isä soittaa tällä tavoin monta kertaa viikossa, jos en itse soita samoissa merkeissä hänelle. Usein iltapäivällä hän soittaa ajaessaan töistä kotiin, kun on vartti aikaa ja puhelin näppärästi auton handsfree-kaiuttimissa. Tai silloin, kun olen lounaalla. Tai baarissa, jolloin minun on ihan normaalia mennä vartiksi johonkin nurkkaan puhumaan.
Kysymyksiä ei esitetä. Isä kertoo asioista, johon vastaan kertomalla asioista. Luvuista ja hinnoista ja ei-mistään. Se on tapamme keskustella. Tällä kertaa minulla itselläni ei vain ollut mitään raportoitavaksi. Ainakaan Asioita.
”No hyvää näkemiin menkää te syömään”, puhelu päättyi. Kahdeksan minuuttia ja kolmekymmentäyhdeksän sekuntia, luki iPhonen näytöllä.

Tämän kaiken kerroin seuraavana päivänä Kontulassa. Tehtävänäni oli löytää lähiössä järjestettävältä elektronisen musiikin festivaalilta rakkautta ja kirjoittaa siitä. Aluksi se oli helppoa. Ostari, jolle on totuttu perusteetta naureskelemaan pelottavana lähiönä, kuhisi perheitä. Aurinko paistoi, oli kevät ja markkinafiilis.
Jänispukuiset festivaalityöntekijät loivat perhejuhlan tunnun. Metromatkan päässä tunsi olevansa yllättävän kaukana kantakaupungista.
Ostarin nurkkaan, partiolaisten escape-teltan viereen, täsmälleen koripallotelineen alle oli tuotu jurtta, jossa oli tarkoitus käydä ”sokraattinen dialogi rakkaudesta”.
Sokraattinen dialogi kuulostaa hieman ylevämmältä kuin se on. Sokrateehen se tietenkin viittaa, mutta tämä formaatti pohjautuu 1920-1930-luvun Saksaan ja filosofi Leonard Nelsonin luomaan metodiin, jonka avulla työläiset saatiin keskustelemaan filosofisesti.
Suomessa dialogeja järjestävät muun muassa ruotsinkielinen praktisen filosofian järjestö Interbaas ja Kriittinen korkeakoulu.
Metodisesti puhtaat dialogit ovat jopa kuusipäiväisiä. Kontulassa aikaa kaksi tuntia. Dialogi oli osa HDL:n D-aseman Kontula Electroniciin järjestämää ohjelmaa, johon teoriassa kuka vain olisi voinut osallistua. Mutta kuten rohkeutta vaativien asioiden kohdalla, varmemmaksi vakuudeksi ihmisiä oli myös pyydetty paikalle.

Interbaasissa toimivan psykologin Ferdinand Garoffin mukaan dialogeja voi järjestää kaikenlaisista aiheista, mutta mielellään niin, ettei aihe mene liian abstraktiksi, koska silloin henkilökohtaista kokemusta ei saa mukaan. Rakkaus on siis hyvä, valta huono.

”Valta on niin teoreettisesti latautunut, että se on vaikeampi aihe. Toiset sanovat, että se ei saa olla negatiivinen käsite, koska se vaikuttaa siihen. Mutta voi auttaminenkin mennä siihen, miten rasittavaa se on”, Garoff sanoo.

Jurtan paikalle oli tuonut Hiekankantajat, tuore, kengännauhoilla ja talkoilla toimiva yhdistys. Se pyrkii löytämään toimintamalleja ihmisten yhdistämiseen ja yhteiskunnallisen luottamuksen lisäämiseen.
Dialogi pääsi alkuun niin, että ensin käytiin läpi etunimet, jotta oltaisiin edes vähän tutumpia. Keskustelua johtanut eli fasilitoinut Julian Remes antoi  jokaiselle ensimmäiseksi tehtäväksi kertoa tilanteesta, jossa on kokenut rakkautta. Niistä valittaisiin se, jonka pohjalta ruvettaisiin rakentamaan itse dialogia.

”Toissapäivänä oli sellainen Vartiosaari-muisteluasia. Asuin pienenä siellä. Sinne tuli kesäisin mun pikkuserkut sinne naapuritaloon. Nyt meillä oli muisteluilta. Katsottiin valokuvia, oli hauska nähdä, kuinka omat vanhemmat oli nuorempia kuin itse. Eli hippielämää. Muistan hetkiä sieltä, kun olin nuorempi ja käynyt siellä. Se oli jännää, kun näen pikkuserkkuja tosi harvoin. Meidän ihmisten, jotka ollaan ihan eri elämäntilanteissa, eikä nähty aikoihin, välillä oli hieno yhteys”, Ferdinand ”Ferkku” Garoff aloitti.

”Mulle tuli mieleen, kun olin lähdössä tänne. Lapset oli huolissaan, että mun hiukset oli huonosti ja tuli laittamaan ne hyvin. Sitten mun puoliso tuli myös eteiseen ja sanoi, että hän pörröttäisi illalla niitä mielellään lisää”, Annu jatkoi.

”Mulle tuli mieleen, kuinka me otettiin poikaystävän kanssa koira. Adoptoitiin kulkukoira. Mä olin pitkään itkenyt ja polkenut jalkaa, ja sitten viimein sain tahtoni läpi. Haettiin koira kentältä. Se oli paskassa pyörinyt rääpäle, pelokas surkea rotta, joka vietti kylpyhuoneen lavuaarin alla ekat pari viikkoa. Söi ja teki tarpeensa, mutta ei ottanut mitään kontaktia. Mua ja mun poikaystävää alkoi ahdistaa, että tollainenko meille tuli. Sit meni kaksi viikkoa ja sain töihin kuvan, jossa mun poikaystävä istuu sohvalla ja se koira on sen sylissä”, Inka kertoi.

”Se oli nyt pääsiäisenä. Oltiin mökillä saaristossa. Oli pieni, piskuinen luoto, johon pääsee vanhanaikaista viikinkisiltaa pitkin. Käveltiin mun kuusivuotiaan pojan kanssa, se on pieni saari, mutta se on vaikea maasto. Suuria kiviä, jotka on tulleet kalliolta alas ja haljenneet. Viettää mereen. Se hetki löi mut, kun me ollaan oltu kolme vuotta aika etäällä. Mä olin siellä tän kepin kanssa myös, ja hän sanoi, sä voit mennä metsäreittiä ja että hän voi mennä tuolta kallion päältä lähellä merta. Sitten me halattiin, kun päästiin sinne korkeimmalle kohdalle, johon hän meni kunniakkaasti sitä vaarallista reittiä”, sanoi Timmis.

Minä kerroin painepesuritarinan. Kierroksen jälkeen äänestettiin.

”Muistakaa, että siinä, että sinun tarinaasi ei valita, ei ole mitään henkilökohtaista. Tämä on kaikille hyvä harjoitus päästä oman egonsa ulkopuolelle”, Remes opasti.

Sain viisi ääntä. Kertomukseni valittiin. Minua pyydettiin kertomaan lisää.

”Ei me saada selville tällä, mitä rakkaus on, mutta me kävellään tässä yksi polku nyt yhdessä”, fasilitaattori Remes aloitti.

Savupiipun kohdalta sisään hiipinyt auringonpaiste kirkasti jurtan sisustan.

Siinä me sitten olimme, kahdeksan toisilleen etunimituttua ihmistä, aamusameina (kello oli toki yli puolenpäivän, mutta lauantai se silti oli) lämpöä hohkaavan jurttakiukaan edessä jossain Kontulassa pohtimassa isäni Kärcher K-7 -painepesuria ja kaikkia seikkaperäisiä puheluita, joissa kerrotaan toiselle kaikki, muttei vahingossakaan kysytä mitään, sillä kumpikaan ei edes odota sitä. Siitä kokemuksesta moni sai kiinni.

”Se rakkaus on varmaan siinä tavassa, miten se rakkaus osoitetaan sukupolvelta toiselle. Ja niin kuin Oskari sanoi, että hänelle toiset ihmiset ovat esittäneet kysymyksiä, että miksi sä et koskaan kysy mitään. Tässä tapauksessa se yhteys on siellä muutenkin”, Timmis aloitti dialogin ja antoi vuoron kätensä nostaneelle Annulle.

”Kun mun lähipiirissä olevat ihmiset jakaa tällaisia seikkaperäisiä asioita, mä turhaudun herkästi siitä, kun mä en tajua, että se olisi rakkautta, kun joku kertoo asioista, mitä on kaupasta ostanut. Se merkitys, miten rakastavaa se kommunikointi on, vaatii sen, että kaikki on yhteisessä käsityksessä, mitä se kommunikaation rituaali pitää sisällään”, sanoi Annu.

Ja näin edettiin. Kävi ilmi, että muutkin puhuvat ei mistään, mutta toisille se aiheuttaa ongelmia. Ferkun ylevämmin sanoin ilmaistuna: kun on erilaisia rakkauden kieliä, ilmaiseeko ne samaa asiaa?

”Jos siihen rakkauteen ja suhteeseen ei liity vahvasti armollisuus ja hyvä tahto, se rakkaus ei voi olla olemassa”, Safia sanoi.

Sen jälkeen puhuttiin läpi Tarjan miehen suvun kliiniset poskisuudelmat. Se, miten Tarjan suvussa rakkaus ilmaistaan hössöttämällä ruuasta. Se, miten Inkan poikaystävän isä puhuu ruokapöydässä kelloista niin kauan, että muut väkisin kuuntelevat. Tai ei suostu myöntämään virheitään, jos on ostanut joululahjaksi vääränlaisen kameranjalustan.

”Hänen keinonsa esittää sitä rakkautta on uuvuttava, jää paljon puheluita vastaamatta, mielellään jätetään menemättä sinne. Vanhemmatkin sukupolvet voisivat uudistaa sitä kieltä ja tapaa, jolla vuorovaikutusta käydään. Se ei ole aina nuoremman sukupolven tehtävä muuttua. En mä kuule mun poikaystävältä näitä triviatarinoita. Tai nojoo, joskus, mutta hän enemmän sanoo, näyttää, koskettaa”, Inka selitti.

Timmis kertoi isästään, joka oli maailmanpolitiikka- ja historiaentusiasti, mutta trivian kautta saattoi tuntea vain olonsa petetyksi.

”Perehdyin niihin itse ja hankin kompetenssia, mutta muistan yhden puhelun kotisohvalla, kun soitin isälle ja ajattelin, että mulla on nyt hyvää vahvaa tarinaa kerrottavana. Heitin sen pöydälle ja odotin, että hän nappaisi sen. Mutta seurasikin murskatappio. Ymmärsin sen, että hetkinen, ei se ole ollenkaan kiinnostunut tästä. Tajusin, että olin vuosikymmenien ajan asemassa, jossa annoin aikaa ja arvostusta, opin ja imin, mutta silloin kuin tuli hetki näyttää sitä, tuntui kuin höyryjuna olisi ajanut yli.”

Kommentit säikäyttivät, sillä minusta ei ole koskaan tuntunut tältä. Kenties siksi, että minua kuunnellaan, jos selitän yksityiskohtia Yhdysvaltain presidentinvaaligallupeista. Kenties siksi, että olen sosiaalisesti niin sokea, etten huomaa sitä, ettei minua kuunnella. Kenties siksi, että emme oikeasti puhu asioista ja se on toivottavasti ihan ok.

Myöhemmin iltapäivällä jurtasta oli määrä tehdä sauna, jossa piti käydä ”Miesten vuoro -henkistä” keskustelua. Tajusin miksi. Joonas Berghällin dokumentti oli aikanaan valtava hitti siksi, että siinä suomalaiset miehet puhuivat jotenkin avoimemmin toisilleen. Saunan lämmössä on hyvä avautua.
Tutummille ihmisille puhumiseen sauna ehkä auttaa. Muuten riittää, kun meidät mykät suomalaiset otetaan irti sosiaalisista peleistä ja jännitteistä ja muutetaan etunimiksi, joilla ei ole voitettavaa eikä varsinkaan hävittävää keskenään.
Jurtan dialogi ei ollut mikään aikuisten protuleiri tai terapiaistunto, vaan kahdeksan ventovierasta ihmistä Kontulassa puhumassa rakkaudesta ja siitä, mistä eivät välttämättä ole muuten koskaan puhuneet.
Se oli todella helppoa.

”Mulla ei ole koskaan ollut kokemusta, ettei ihmisistä saisi kokemuksia irti. Kouluissa me näitä vedetään ja sielläkin fasilitaattori viimeistään saa keskustelun liikkeelle”, Interbaasin Ferdinand Garoff sanoi dialogin jälkeen.

Meidät suomalaiset on opetettu siihen, että vanhemmat sukupolvet ovat vaiteliaita, varsinkin sodankäyneet. Tätä myyttiä Miesten vuorokin sitten purki osoittamalla, että kyllä ne miehet puhuvat, kun vain pääsevät löylynlämpöön.
Miesten vuoron ympärillä käydyssä keskustelussa törmäsi kuitenkin oletukseen siitä, että menneiden sukupolvien tapa puhua itsestään on jollain tapaa huono ja vanhanaikainen, jonka me nuoret ja avoimet voimme purkaa.
Jurttadialogin lopussa tehtiin vielä yksi kierros, jossa jokaisen tuli sanoa ääneen yksi kysymys, jonka hän olisi halunnut seuraavaksi nostaa esiin.
Siinä nousi esiin sama kysymys siitä, mitä normit vaativat rakkauden kieleltä.

”On sellainen jämähtänyt vanha sukupolvi, joka ei hyväksy mitään muutosta. Silloin se ei ole rakkautta, vaan se on valtaa”, Annu sanoi.

”Rakkauden pitää pitää sisällään se, että toinen voi tehdä liikahduksen, joka täräyttää sitä turvallisuudentunnetta, mutta joka koetaan lopulta hyväksi.”

Minä kysyin: ”Onko olemassa jonkinlainen ulkoa opetettu ihanne, millainen rakkauden kielen tulisi olla ja miten sen ideaalin läpi pystyy näkemään myös vaihtoehtoiset kommunikaation tavat.”

Jurtassa istuttuamme festivaalipäivä oli alkamassa. Ostarin keskellä oleva terassi aukeni ja täyttyi hiljalleen. Nuorisotalon diskossa alakouluikäiset tanssivat Antti Tuiskua.

Ostarin portin päällä olevassa lasikopissa Jimi Tenor soitti sähkömusiikkia, joka humisi ja rutisi ja hetkittäin jytisi. Yleisö seisoi jalkakäytävällä tai istui sen laitamilla ja katsoi hiljaa. Toiset joivat kaljaa, toiset söivät jäätelöä.
Myöhemmin iltapäivällä isä soitti. Hyvin meni Kontulassa, semmostahan siellä, kaunis kevätpäivä.
Illalla, kun palasin Kontulaan, koko ostari oli aivan tupaten täynnä. Samanlaisia tyyppejä kaikki, Kalliosta kaljalle tulleita.
Mutta miljöö oli uusi: baareissa soi rutiseva ja humiseva taustamusiikki, ei keskikaljaiskelmä, mutta ei sen väliä, koska yhden illan myynti oli varmasti vuoden paras.

Patajätkässä soittaneet Vääristymä ja Jarmo Huhta olivat kuin Tenor aiemmin päivällä. Heidän musiikkinsa oli niin abstraktia, ettei se kommunikoinut ihmisille sanoilla tai melodioilla, vaan tunteella, että nyt juuri minä olen juuri tämän äänen kanssa läsnä.
Ja silloin se läsnäoleminen on aivan riittävää kommunikaatiota.
Illalla kotiin palattuani avasin WhatsAppin.

Siellä oli ollut edellisestä illasta asti kuva painepesurista.

 

Helsingin Diakonissalaitoksen D-asema Kontula (Stea) on kansalaistoiminnan keskus, joka toimii Itä-Helsingin ja -Vantaan alueella. Toiminnassa yhdistyvät merkitykselliset kohtaamiset ja mielekäs yhdessä tekeminen, joiden avulla syntyy iloa ja hyvinvointia. Yhteisöjen rakentamisen välineenä käytetään Kaapeli-yhteisövalmennusta.