Haamujen kulkueet katosivat, haaste ei 

Diakonissalaitoksen ensimmäiset avun kohteet olivat nälkävuosien kerjäläisiä, jotka kärsivät nälästä ja tartuntataudeista. Köyhyys on 150 vuodessa muuttanut muotoaan, mutta apua tarvitaan yhä.

Teksti > Piia Leino Kuvitus > Elina Warsta

Diakonissalaitoksen avun kohteita ovat yhteiskunnan huono-osaisimmat ryhmät – köyhät, vaivaiset, mielisairaat, juopot ja prostituoidut – määritteli johtaja Arthur Palmroth Betania-lehdessä vuonna 1911.
Helsingin Diakonissalaitos oli tuolloin toiminut reilut neljä vuosikymmentä. Toiminta lepäsi yhä pitkälti yksityisen hyväntekeväisyyden varassa, ja autettavia riitti. Lahjoittajien sydämiä pehmitettiin kuvauksilla köyhistä lapsiperheistä, joissa lapset kärsivät kylmyyden ja syöpäläisten keskellä ja tuberkuloosin uuvuttama äiti teki kuolemaa.
Nykyisin köyhilläkin suomalaislapsilla on goretex-hanskat ja päiväkotipaikat ja sairastuneet äidit hoidetaan sairaalassa. Verottaja pitää huolen, että jokainen maksukykyinen harjoittaa lähimmäisenrakkautta. Huono-osaisia riittää silti yhä ja he ovat osin hätkähdyttävän samoja ryhmiä kuin yli sata vuotta sitten: päihdeongelmaisia, mielenterveysongelmaisia, prostituoituja.
Myös äärimmäisen köyhät ovat yhä keskuudessamme, vaikkakaan eivät siinä mittakaavassa kuin laitoksen perustamisvuonna 1867. Tuolloin elettiin suuria nälkävuosia, jolloin Suomen teillä laahusti haamujen kulkueiksi kutsuttuja kerjäläisiä ja noin 150 000 suomalaista kuoli kahdessa vuodessa nälkään ja tartuntatauteihin.
Hyvinvointivaltion kehittyminen poisti kerjäläisyyden niin tehokkaasti, että vuoden 2003 järjestyslakiin ei tullut kerjuukieltoa, joka joidenkin kaupunkien järjestyssäännöissä oli ollut. Sitten tulivat romanikerjäläiset, jotka Diakonissalaitos tunnisti nopeasti apua tarvitsevaksi ryhmäksi. Laitos ylläpitää päiväkeskus Hirundoa, jossa liikkuva väestö voi käydä peseytymässä, pestä pyykkiä ja käyttää internetiä.

Nyt käsissäsi oleva Viesti-lehti on historianumero, joka nostaa esiin tarinoita Helsingin Diakonissalaitoksen taipaleelta teemalla Rohkeutta välittää. Erityisesti kuvataan sisarten työtä, jota on tehty välillä äärimmäisissä oloissa muun muassa sisällissodan vankileireillä, talvisodan sidontapaikoilla ja evakkojunissa. Sisarten työaikoja katsomaton puurtaminen toi aikanaan sairaalalle kilpailuetua ja paisutti laitoksen kassaa, jota voitiin myöhemmin kasvattaa rahoja sijoittamalla.
Helsingin Diakonissalaitos on tehnyt pitkän matkan lähinnä suomalaisen Aurora Karamzinin tukemasta hyväntekeväisyysprojektista terveys- ja hoivakonserniksi, jolla on toista tuhatta työntekijää. Viime vuodet ovat olleet suurten muutosten aikaa, kun muun muassa Diacorin sairaala- ja työterveyspalvelut sekä Diakoniaopisto on yhtiöitetty ja Diacor on päätetty yhdistää Terveystaloon.
Laitoksen historiikin kirjoittanut Jyrki Paaskoski uskoo, että laitos pysyy myös tulevaisuudessa merkittävänä yhteiskunnallisena keskustelijana, jonka aatteellinen tausta näkyy säätiössä ja sen projekteissa.
Tämän lehden teossa on hyödynnetty paljon Paaskosken historiikkia, joka kattaa koko laitoksen 150-vuotisen historian. Historiikki valaisee erityisesti sotavuosia ja tuo esiin sisarten tärkeän roolin sotaponnistusten tukemisessa.