Diakoniakirstun täyttäjät

 

Porilainen Aurora Karamzin varttui kansainväliseksi kosmopoliitiksi. Diakonissalaitoksen malli tuli Saksasta, ja Auroran varat Venäjän kaivoksista. Nykyisellä toimitusjohtajalla ei ole kaivoksia, joten rahaa täytyy kaivaa muualta. Se vaati myös laitoksen identiteetin tarkastelua uudelleen.

Teksti > Riku Siivonen
Kuvat > HDL arkisto & Juha Metso

Aurora Stjernvall oli porilainen maaherran tyttärentytär, joka solmi marraskuussa 1836 avioliiton Venäjän rikkaimpiin ylimyksiin kuuluvan ruhtinas Paul Demidovin kanssa. Hän oli kieltäytynyt ruhtinaan kosinnasta kaksi kertaa, mutta kolmas kerta toden sanoi; nyt vastaus oli myönteinen. Lokakuussa 1839 Aurora synnytti pojan, joka sai nimen Paul isänsä mukaan. Pojan ollessa vasta puolivuotias hänen isänsä kuoli.

Leskeksi jäänyt Aurora jakoi aikaansa Helsingin ja Pietarin kesken. Pietarissa hän osallistui seuraelämään ja ylhäisön huvituksiin, Helsingissä hän vietti seuraelämän lisäksi aikaansa hiljaisuudessa. Vielä uudestaan leskeksi jäänyt Aurora, nyt Karamzin, ja neljä lähetystyötä edistänyttä miestä – G. M. Waenerberg, Otto E. A. ja K. A. Sirelius ja E. V. Pettersson – perustivat Diakonissalaitoksen, joka aloitti toimintansa loppuvuodesta 1867. Aurora oli matkoillaan tutustunut eurooppalaisiin ”armeliaisuuslaitoksiin” sekä vuodesta 1836 alkaen perustettuihin diakonissalaitoksiin. Niissä nuoret naiset saivat sairaanhoidon opetusta auttaakseen hätää kärsiviä – ja samanlaisen laitoksen Aurora halusi perustettavaksi myös Suomeen.

Helsingin Diakonissalaitoksen sääntöjen mukaan Aurora Karamzin vastasi taloudellisesti laitoksen toiminnasta. Varoja toimintaan kertyi myös potilasmaksuista ja varakkaiden ystävien tuesta, muun muassa lahjoituksista ja testamenteista.

Samoihin aikoihin Aurora oli asettumassa takaisin kotimaahansa. Aurora kunnostutti isäpuolensa rakennuttaman Hakasalmen huvilan ja asettui sinne 1875. Siellä hän piti ns. vastaanottotunteja; niissä köyhät kävivät hakemassa apua joko henkilökohtaisesti tai kirjeiden välityksellä. Aurora jakoi huoliaan avunpyytäjistä muutamien diakonissojen kanssa; kaikki eivät olleet oikeasti avuntarpeessa, ja Aurora oli monta kertaa joutunut petetyksi. Kaupunkilähetyksen palveluksessa toimineet Blomqvistin sisarukset, sisar Cecilia ja sisar Elisabeth, auttoivat Auroraa hankkimalla tietoja niistä tuntemattomista avunhakijoista, joita tämän luokse tulvi. Sisar Cecilia kuitenkin totesi, että ”suurenmoinen piirre Everstinnan luonteessa oli se, että vaikka häntä niin monta kertaa petettiin, ei hän kuitenkaan lakannut uskomasta ihmisiin”.

Karamzin lupasi rahoittaa Helsingin Diakonissalaitokselle talon, mikäli kustannukset olisivat kohtuulliset ja sitä varten saataisiin hyvä tontti. Näin lopulta kävi. Aurora osallistui myös diakonissa Pauliina Huttusen aloitteesta perustetun Sörnäisten sairastuvan perustamiskustannuksiin 1897. Lisäksi hän rahoitti nälänhädästä kärsivälle Suomussalmelle 1890-luvun alussa soppakeittiön. Sinne lähetettiin sisar Charlotte Wettersten. Sisar Charlotte palasi Suomussalmelle uudelleen 10 vuotta myöhemmin, kun apua tarvittiin jälleen. Silloin hän pystytti paikalle köyhäintalon, Betanian.

aurora_karamzin1867_300

Aurora Karamzinin mittava varallisuus tuli Venäjältä, mutta se ei yksinään riittänyt Diakonissalaitoksen toiminnan kuluihin.

”Käytännössä Aurora antoi fyrkat siihen, että voitiin perustaa yksityinen sairaala”, Diakonissalaitoksen säätiön toimitusjohtaja Olli Holmström sanoo.

Sairaalan kulut pyrittiin kuitenkin kattamaan maksullisten vuoteiden tuloilla. Niillä ja kansalaisten – usein Aurora Karamzinin ystävien – lahjoituksilla pidettiin yllä paria vapaavuodepaikkaa.

”Ensimmäinen toimari paloi loppuun.”

Hän oli Sisar Amanda Cajander, joka luovutti sänkynsä ja kävi oviaukkoon nukkumaan, etteivät kuumehoureiset kävele kadulle. Silloin satoi lunta juhannuksena kautta maan. Oli ilmastopakolaisia, tautisia ja nälkäisiä. Väestö liikkui hallitsemattomasti.

Vuosikymmeniä sairaalan ylläpito oli yksi kehittyvän Diakonissalaitoksen identiteetin osa. Se oli mission ytimessä. Kun Holmström tuli ensimmäisen kerran Alppikadulle töihin vuonna 1989, korttelissa oli vielä 7–8 vuodeosastoa.

Mutta Auroran henkistä perintöä jatkavan säätiön hallitus joutui alkuvuodesta 2016 jälleen miettimään mitä vastata, kun joku haluaa ostaa Diacorin. Se kävi pitkiä keskusteluja ja päätyi katsomaan, että yksityinen sairaanhoito ei ole osa nykyistä missiota. Siksi Diacor nyt alkuvuodesta yhdistyy Terveystaloon.

Holmström uskoo, että kaupalla turvataan säätiön omistuksen arvo ja diakoniatyön jatkaminen. Se on hänen tehtävänsä ydin: huolehtia, että säätiö saa riittävästi fyrkkaa diakoniatyöhön.

”Aktiivisesta bisnesvastuusta luopuminen voi myös avata uusia mahdollisuuksia meidän identiteetillemme.”

Sinänsä säätiön tehtävän ydin on edelleen selvä: auttaa kaikkein huono-osaisimpia. Vaikka Suomi on maailman paras maa, meiltäkin löytyvät hyvinvoinnin notkelmat. Siellä on ihmisiä, jotka tarvitsevat syvää tukea ja räätälöityä tekemistä. Koska tarve on suuri, Diakonissalaitos kerää edelleen myös yksityisiä lahjoituksia. Niitä ohjataan valittuihin kohteisiin, kansalaistoiminnasta nuorten palkkaamiseen. Lahjoitusvaroihin vahvistetut palvelut ovat toipumisen turbonäppäimiä.

”En silti toivo, että Suomi muuttuisi hyväntekeväisyysyhteiskunnaksi. Auroran tapa toimia oli hyväntekijä-aristokraatin tapa. Mutta hän käsittääkseni kannusti niitä ihmisiä, jotka ajoivat myös rakenteellisia muutoksia. Ei riitä, että tehdään hyvää, vaan meidän pitää rakentaa oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa”, Holmström sanoo.

Se on tarkoittanut muun muassa nopeaa päätöstä alaikäisten turvapaikanhakijoiden auttamisesta, vaikka kaikki eivät sitä arvosta.

”Poliittiset syklit ovat nopeutuneet. Toisaalta eivät: muistan kun EU:ta rakennettaessa 1990-luvun alussa käytiin jo keskustelua, että sisärajojen poistaminen tulee tarkoittamaan ulkorajojen vahvistamista.”

Holmström sanoo, että Auroran ajoista yksi on kuitenkin muuttunut. Aurora oli kosmopoliitti, jolle vieras ei ollut uhka. Rahat tulivat Venäjän kaivoksista ja laitoksen malli Saksasta.

”Radiossa Risto Makkonen sanoi, että ’jos patriotismi muuttuu nationalismiksi, näkö hämärtyy ja kuulo heikkenee.’ Se oli hyvin sanottu.”